Tampereen keikaus

Kotia etsivä mattoni otettiin ystävällisesti vastaan Kalevan kirkossa, mutta se jatkoi kuitenkin matkaa Itsenäisyydenkadun kautta galleria Rongaan Rongankadulle, Itse teossa -näyttelyyn. Siellä se ojenteleiksen vielä viikon verran, 2.5. asti.

Näyttely oli torstaina ripustaessani pikkuhiljaa rakentumassa ja konsepti vaikutti hauskalta ja rennolta: Ripustusaikaa oli vajaa viikko ja kukin tuli ripustamaan kunhan sai töitään tehtyä ja valloitti parhaaksi katsomansa tilan. Yksi taiteilija majoittui galleriaan maalaamaan juuri kun lähdin kiitämään takaisin junalle. Ulkomaalareiden töistä tuli sinä päivänä vetisiä. Ehtinen nähdä kokonaisuuden purkupäivänä.

Itse teossa Tampereella

Kotia etsivä mattoni kasaantuu Tampereella jossain kaupungilla sekä galleria Rongassa perjantaina 19.4. Olisi mukava löytää joku sisätila, kun on niin paljon kuvia ulkoa. Vähän se herättää hämmennystä, Barcelonassa ohikulkija kysyi aionko ryhtyä myymään näitä. Ostaisikohan joku?! Jos on tarpeeksi katu-uskottava myyjä?

(Tämä kuva on Kökarista, 2006)

Rumuus

Pitkään harkitsemani sulatetun muovin käyttäminen valokuvan pohjana ei osoittautunut elinkelpoiseksi ideaksi. Muovi vain kutistui, rutistui ja syttyi välillä palamaan.

En millään malttaisi jättää käyttämättä kaikkea keräämääni matskua, toisaalta jos kotitalousmuovijätettä olisi helppo hyödyntää, olisi niin jo moni tehnyt...mokomakin aines...

Mulla olisi kyllä perinteisiä metallisia ja puisia kapineita vaikka kuinka, mutta ne eivät nyt juuri inspiroi minua.
Jos lääräisi jotain epoksihartsia ja tunkisi sen sekaan muovinpaloja....tähän tapaan... mutta kun ideana olisi ettei tarvitisi käyttää paljon muuta kuin jätettä. Ettei osta esim. muovia uutena. Mitä hartsi on? Jaa sitä on luontoperäistäkin...sellakka, hm...

Voi moukkia!

Motto: ”Pysyisin sylissä, jos se hyväksyisi uskottomuuteni” – Risto Ahti (minä moukka en nyt muista missä runossa)

Ilkka Malmberg on Helsingin Sanomien lauantaiesseessään huolissaan siitä, että joku leimaa hänet moukaksi, jos jokin ”korkeakulttuurin” tuotos ei puhuttele häntä ja hän uskaltaa sanoa sen ääneen. Kaija Saariaho on vastannut hänen Kuukausliitteen juttuunsa, että ei koe musiikkiaan elitistiseksi. Malmberg vastaa tähän, että mikä sitten on korkeakulttuuria, jos ei Saariahon musiikki. Selvittämättä häneltä jää, miksi korkeakulttuurin pitää aina välttämättä olla elitististä. Eikö se ole näkökulmakysymys? Jos tuntee jäävänsä epäreilusti ulkopuolelle, on hyvä turvautua elitismisyytökseen.

Malmberg kyllä ounastelee jutussaan, että nuorisolla, kulttuuriministeri Arhinmäki mukaanlukien, on rennompi suhde korkeakulttuuriin kuin hänellä. Ottaisi sitten oppia heistä, haastattelisi vaikka, miten he sen oikein tekevät. Itse heittäisin elitismin käsitteen tarpeettomana romukoppaan, ja korkeakulttuurin samoin tein, jos se niin kovin ahdistaa. Alkaa Saariahon musiikkikin kuulostaa siedettävämmältä, jos ei tarvitse koko ajan pelätä paljastuvansa moukaksi kun ei ”ymmärrä”. Haluaisin tietää, mikä on se taho, joka Malmbergin moukaksi tuomitsee. Ei se ole kulttuuriministeri, tuskin myöskään kukaan ”helmikanoista”. Veikkaanpa, ettei Malmbergin tarvitse hakea sitä paljon omien korvien väliä kauempaa.

Siihen voin lämpimästi yhtyä, että taidekritiikkiä tarvitaan enemmän, myös selkokielellä. ”Missä ovat kriitikot?” Sattuu niin hassusti, että Malmberg mainitsee tämän tarpeen kuvataiteen yhteydessä. Tämä on hassua siksi, että Malmbergin oma areena Helsingin Sanomat arvostaa kuvataidetta 15 kertaa vähemmän kuin mainostajiaan, näin hiukkasen kärjistäen. Kuvataidekritiikit ja postimerkin kokoiset kuvat kritisoitavista teoksista kun on viime aikoihin asti ahdettu suurten värikkäiden mainosten kainaloon kulttuurin takasivuille, etusivun ollessa varattu kirjailijan muotokuvalle tai kahdellekin kuvalle samasta kirjailijasta. Ehkä tämä käytäntö on muuttumassa ­– siitä on merkkejä tabloidin aikakaudella.

Mistä kumpuaa Malmbergin ahdistus kylmäksi jättävän teoksen äärellä? Ettei vain siitä yleisestä luulosta, että ”taide” on ”hienon” synonyymi? Sen luulon vallassa Kiasman kävijä ylpeänä kertoo, että paras taideteos oli rattaissa istuva lapsi, tai Kultakuumeen toimittaja kysyy kuuntelijoilta, oliko viime vuoden paras kulttuurielämys kenties auringonlasku. Tai kehutaan, että joku on tehnyt ruuanlaitosta taidetta. Ruuanlaitosta voi kyllä tehdä hienoa käyttämällä hyviä raaka-aineita, paneutumalla hommaan rauhassa, jne. Mutta tuloksena on hyvää ruokaa - huom. ei ”vain” hyvää ruokaa, vaan kerta kaikkiaan hyvää ruokaa, jota on hyvä syödä. Osapuilleen parasta elämässä. Sen nimittäminen ”taiteeksi” ei tee siitä yhtään hienompaa, päinvastoin. Ruualta riistetään sen oma kyky olla hienoa, nimittämällä sitä joksikin muuksi, jota käsitesekaannuksen vallassa pidetään ”hienona”. Taide ei välttämättä ole hienoa. Se on ihmisen tekemää, se voi olla epätäydellistä, huonoa, puutteellista, käsittämätöntä jollekin mutta suuri elämys toiselle.

Kenellä tahansa on oikeus olla pitämättä mistä tahansa teoksesta. Jos kuvataidenäyttelyssä ja näkee yhden teoksen, joka vähän liikauttaa, voi pitää itseään onnekkaana. Jos ei näe yhtään, voi kuitenkin antaa taiteelle toisen mahdollisuuden. Jos ennakko-oletus on, että aina pitää tulla mielettömät sävärit (koska joku hämärä Taho pitää "hienona" kaikkea julkaisukynnyksen ylittänyttä taidetta), ei ole ihme, jos joutuu pettymään. Ehkä nuoriso osaa ottaa rennosti juuri ennakko-oletustensa vähäisyyden vuoksi.

Malmbergin ongelma on siis se, että nykymusiikki ei puhuttele häntä, ja hän on yrittänyt päästä autuaiden seuraan pyrkimällä ymmärtämään teoksia. Itse en ymmärrä tuon taivaallista mistään musiikista, Saariahosta yhtä vähän kuin Beethovenista. Tämä ei estä minua nauttimasta molemmista. Aina en tosin ole varma, onko elämys nautintoa vai jotain muuta. Pitkästymistäkin se voi olla. Mistä minä tiedän? Mutta minun ei tarvitsekaan kirjoittaa elämyksistäni. Eikä tarvitsisi Malmberginkaan. Pysyisi lestissään ja rentoutuisi taiteen äärellä, antaisi ambivalentin olon vallata mielensä!

Minusta tuntuu perin oudolta ajatukselta, että minun pitäisi ymmärtää aistimani teos. Tuntuu vähän samalta kuin jos lukisi lapselle kirjoja, jotka hän varmasti ymmärtää, ettei vaan tule sellainen olo että oman ymmärryskentän ulkopuolella on jotain johon tekee sitten mieli vaarallisesti kurkotella (ajattelen tässä oman mössösukupolveni koulineita Teemu- ja Sanna-kirjoja). Miksi se on niin pelottavaa, että ei ymmärrä? Miksei voi antaa omille aisteilleen mahdollisuutta?

Kirjoituksen lopussa Malmberg listaa tekijöitä, joiden teoksista hän oikeasti nauttii. No hyvänen aika, moniko voi kehua nauttivansa Alastalon salista? Malmberg on taiteen äärellä vähän niinkuin Virpi Hämeen-Anttila lapsena. Muistan lukeneeni HS:n Kuukausiliitteestä, että hän oli ennen kouluun menoa lukenut Grimbergin Kansojen historian päästä päähän. Mitä tahansa hän tekikin, koko ajan tuntui että olkapäällä istuu joku ja sanoo: ”Tuo ei ole mitään”.

Hellitä Ilkka! Ei kaikesta tarvitse tykätä!

P.S. Itse koen nyt huonoutta, koska en pitkään hikoiltuanikaan pysty ymmärtämään sitä psykologista mekanismia, joka Malmbergin turhautumisen takana on. Tietenkin voi olla, että hänen mielestään taiteilijoiden vaan pitäisi osata tehdä paremmin, ja hän sanoo sen näin hienosti kiertäen. Mene tiedä.

P.S.2. Ei kenenkään tarvitse pysyä lestissään.

Säätöä ja nimeämispohdintaa

Olen säätänyt kuvia kotisivupäivitystä varten, sekä myös niiden nimiä. Sain taannoin kritiikkiä tylsästä nimeämistavasta – nimi on ollut joko kuvassa esiintyvä aihe (”maja puussa”) tai kaupunki/kunta jossa kuva on otettu. Edusti se sitten juuri kyseisen kaupungin ilmettä tai vain maailman pusikoita yleensä. Runollinen irtiotto sai kiitosta (”Kuvittelen lausuvani hänelle Södergrania”) ja kehotettiin keksimään kaikille kuville samantyyliset nimet, niin muodostuisi jotain tarinan kaltaista. Tähän en kuitenkaan ryhdy, vaan pidän tuon yhden eräänlaisena jäniskevennyksenä asiallisten nimien joukossa. 

Kuvittelen lausuvani hänelle Södergrania, sarjasta n:o 1 (1989–2010).

Tämän kuvan nimi on itse asiassa vielä harkinnassa. Sarjasta n:o 1 (1989–2010).

Nimistä tuli tässä säätöprosessissa yleisempiä – kohteen nimeämisen sijaan ”Sisäkuva”, ”Toukokuu”. Sarjojen ja näyttelyiden nimet ovat olleet enenevässä määrin ylimalkaisia: ”Stilleben”, ”Brevis lux” – noiden nimitysten taakse voisi kätkeytyä melkein mitä tahansa. Pidän tästä – voihan sävellyksenkin nimi olla ”Sinfonia” tai ”Konsertto”. Niinpä rehabilitoin kovia vastuksia kokeneen ”Sarjan n:o 1” ja laitan sen osin uudelleen nimetyt ja karsitut kuvat kuitenkin päivityksen mukana nettiin. Se on vähän niin kuin välityö, hakemista, ja sisälsi onnettomasti päättyneen teknisen kokeilun. Virheistä ja onnettomuuksista poiki kuitenkin uutta.

Virheiden puutarha (Jeremian puutarha) Galleria Gjutars, Vantaa, kesällä 2012

Uudenvuodenpäivä

Vuosi 2012 ehti vierähtää hyvin vähin blogimerkinnöin. Hankala on aloittaa kirjoitustiheyden tiivistämisen harkitsemista, jos edellinen merkintä on lähes vuoden takaa. Ja viimeiset muutenkin aika laimeaa kirjaamista. Tämä ei ollut tarkoitus! kun vuonna 2005 aloitettiin, Jyväskylän taiteilijaseuran 60-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoittamaan ajantasaista historiikkia, vai miten se meni. Taiteilijaelämän kuvausta. Olen silloin tällöin harvoin töherryksiin palatessa havainnut, että niissä on ollut välillä mieltä ja ajatusta ja itselleni tärkeää muistiinmerkintää työprosessista ja siihen suhtautumisesta. Jonkinlaista motivaatiota olisi siis ponnistaa jatkamaan. Viime vuosi ja sitä edellinenkin oli kasautuvan uupumuksen aikaa. Loppuvuodesta pääsin vähentämään jotain monista toimeliaisuuksista, mikä oli viisasta. Aikaansaatujen asioiden määrä on (määrällisesti) vähentynyt, mutta sekava ja vaikea olo ei ole samalla helpottunut. Kirjoittamisen kannalta olen vaan jotenkin hautautunut, koko ajan tuntuu vaikeammalta kommunikoida tätä kautta, vaikka aina se on tökkinyt ja sitten lopulta kuitenkin näyttäytynyt mielekkäänä. Alussa juttelin suoraan ja luontevasti, sittemmin olen enempi postaillut kuvia jotka ovat kertoneet omaa tarinaansa. Mikä nyt vaivaa? Enkä suostu edes harkitsemaan, että se johtuisi vain ajanpuutteesta. Ainakaan suoranaisesti. 

Mikä on muuttunut, kun ympäröivä maailma tuntuu vihamielisemmältä? Voihan se johtua yliopisto-opinnoistakin; menin opiskelemaan oppiakseni kirjoittamaan, mutta olenkin vain antanut esteiden kasautua tielle. En kuitenkaan pidä yhtään vahingollisena sitä, että opettelen kirjoittamaan niin kuin tieteenalan tapoihin kuuluu. Ei siitä mitään vahinkoa koidu; pysyypähän asialliset asiat omassa lokerossaan niin että ellun kanat voivat rauhassa temmeltää toisaalla, aitaamattomilla alueilla. Siitähän taiteen ja tieteen suhteessakin on kysymys. Yliopiston ilmapiirikin on kokemukseni mukaan ystävällisempi kuin ympäröivän maailman. Mutta mitä sitten on tapahtunut? On totuttu ja kyllästytty netissä aina roihahtavaan vihamielisyyteen ja pahasti sanomiseen? Luovuttamismeininkiä liian paljouden keskellä, huutavien äänet korvessa aina niin oikeassa (oikeasti) ja toivottomia. Luultavasti facebookista etääntyminen voisi lääkitä hyvinkin, jos ähkystä on kysymys.

Mutta tämä apeus tulee esille toki korostetusti silloin kun ryhtyy tonkimaan tätä yhtä laiminlyömääni aluetta. Muuten olen ollut joillakin keskeisillä alueilla ihan riittävän toimelias ja ulottanut intuitiota uuteen. Puutarha-teosten sarja sai hämmentävän päätösosansa galleria Gjutarsin pihalla.

Vuosina 2011-2012 tekemistäni puutarha-teoksista on joulun alla ilmestynyt 26 kortin postikorttikirja, jota saa ainakin minulta ja galleria Beckeristä. Sisältää kuvia teoksista Joutavien ajatusten puutarha, Liitutaulujen puutarha, Hortoileva puutarha (Hortus ambulans) ja Virheiden puutarha (Jeremian puutarha). Näihin teoksiin (ja kukkiin) olen vuodattanut turhautumiseni elämäni rikkaan moninaisuuden äärellä. Liitutaulun ääressä pitäisi pohdiskella Aristoteleen maailmanjärjestystä, niin tämä siitä sitten tulee. Ja kaikkea. Kirjoihin jää virheitä, ja se tuntuu maailmanlopulta.

Syksyllä ponnistettiin sukunäyttely Keski-Suomen museoon. Tässä osuuttani:

Laitan nyt vain vähän kuvia, mutta seuraavaksi laitatan massiivisesti uusia kuvia nettisivuilleni, jotka ovat olleet tovin päivittämättä. Tässä kun ehdin.

Tässä statementtia:

Sarjassa ”Balladi standardista” pohjamateriaalina ei enää ole tienpientareelta löytynyt kapine, kuten monissa aiemmissa töissäni, vaan tulostimen sylkemä A4-arkki, joka on jollain tavoin viallinen: esimerkiksi kertaalleen tulostettu paperi on haluttu käyttää uudelleen, mutta uusi teksti onkin sattunut tulostumaan samalle puolelle kuin vanha. Mukana on myös elämän kerrostumista esiin nousseita, käsittämättömiä hieroglyfejä sisältäviä, muistilappuina toimineita arkkeja. Nämä elämän eri aloilta nousevaa moninaista informaatiota sisältävät arkit saavat seurakseen kuva-aineksen. Kyseessä on kunnianosoitus A4-standardille ja elämälle, jonka eri ilmenemismuodot tallentuvat, siirtyvät ja saavuttavat vastaanottajansa standardin kautta.

Tänään ostin lentolipun Berliiniin, siellä on mulla Tímea Mucsin kanssa näyttely Galerie Pleikussa tämän vuoden heinäkuussa. Että pääsen sitten tuohon suomalaisten taiteilijoiden onnelaan minäkin kolmeksi viikoksi! Nyt vaan toivotaan että seuraava intuition ulotus toimii teknisesti. Siitä myöhemmin, kuten muustakin.

Toivotan kaikille uuteen ulottavaa ja hedelmällistä vuotta 2013. 

What remains saapuu Helsinkiin

Matto etsi kotia irrottaa itsestään kolme dokumenttikuvaa taidehuutokauppaan

Tällaista tilaisuutta ei toiste tule kohdalle! Pekka Haaviston kampanjatukihuutokaupassa myytävänä kolme osaa jatkuvasti tekeillä olevasta teoksesta Matto etsii kotia: kehystetyt kuvat maton vierailusta Oulussa, Kotkassa ja Lissabonissa.



Kuvat ovat rupisia ja tyylittömiä kuten mattokin, Atlantin syleilystä noussut ja taiteen tähden keinotekoisesti kaaoksesta määriteltyyn muotoon järjestetty, surkuhupaisa matkalainen joka ei ole oikein tervetullut minnekään. Aine on henkeä vähäisempää, ja meren rantaan viskaamat roskat ovat aineenkappaleista "vähäisimpiä". Globaalissa aineenvaihdunnassa olemme yhtä niiden kanssa.

Ajattelen Haaviston työtä hänen kulkiessaan maailmalla yrittäen jäsentää sen kaaosta, merkityksellistäen ihmisten kohtaamistilanteita oman läsnäolemisen ja kuuntelemisen kykynsä avulla, konkretisoiden mahdollisuuksia rauhanomaisiin ratkaisuihin. Jyväskylän kirjamessuilla 2011 kuulin Haavistoa kertomassa kirjastaan Hatunnosto, kohtaamisistaan tämän maailman kaikkein kaltoin kohdelluimpien ihmisten kanssa. Kuulemani jälkeen olen vakuuttunut siitä, että presidentin asema ei saa häntä unohtamaan todellisuutta, jossa erilaiset tavalliset ihmiset elävät, Suomessa ja muualla.

Taidehuutokauppa kansalaisjuhlassa Aalto-salilla su 29.1. klo 11-13 ja myöhemmin tukikonsertin yhteydessä. Lisätietoja tulossa.