Runnoen asuu ihminen

Nyt olisi vähän aikaa, mutta ei oikein mitään asiaa. Messiaanisen sirpaleet hyytyvät työhuoneen vessassa pimeässä, hopeagelatiinihuntu yllä. Tänään menee fenomenologian työseminaari katsomaan Yhtäällä - toisaalla ja pohtimaan samalla Gaston Bachelardin hekumointia pesästä, ulkopuolesta ja sisäpuolesta. Näyttelymme on "yhtäällä - toisaalla" koska se koostuu yhtäällä maalauksista ja toisaalla valokuvista, koska se yhtäällä on esittävää ja toisaalla abstraktia, koska yhtäällä tekijä on Maija ja toisaalla Marjatta, ja koska, kuten Gaston sanoo: "Sana lá lausutaan usein niin tarmokkaasti, että geometrinen paikannus typistää raa'asti ongelmien ontologiset ulottuvuudet"..."ranskan kielen sävelkulussa lá on niin energinen, että kun ihmiseen viitataan sanalla etre-lá, rakennetaan voimakas viitekehys jossa sisimmälle olemiselle osoitetaan helposti paikka ulkoistetusta todellisuudesta." (Tilan poetiikka, suom. Tarja Roinila, s.433-343). Niinpä asioiden naulaaminen yhtäälle ja toisaallekin toivon mukaan epäonnistuu, ja yhteensovittamattomat lankeavat samoille kulmauksille. (Kun puhuja kertoo aiheensa osasten jylläävän yhtäältä "yhtäällä" ja toisaalta "toisaalla," on kuin eteemme piirtyisi koordinaatisto, johon nämä asiat loksahtavat, eivätkä enää sieltä karkaa.)

Eilen kuulin radio1:n ohjelmasta Kattolyhty, että paikka on sittenkin määritelty, ja vieläpä näin oivallisesti: Se on ensinnäkin jotain, joka merkitsee jollekin jotain, ja toiseksi siinä risteävät toisensa poissulkevat asiat, kuten yksityinen ja julkinen. Määritelmän esitti Taina Rajanti avannon äärellä Tampereella. Avanto näyttäytyi keskustelussa aukileena, epäpaikkana, johon ei voi kiinnittyä, ja myös vertauskuvana sellaiselle rakennetulle ympäristölle, johon kukaan ei ole muodostanut henkilökohtaista suhdetta. Vasta omakohtaisten paikkaan liittyvien kokemusten ja itsensä paikantamisen kautta paikkaa aletaan "parsia" olemassaolevaksi.

Täällä Agoran sovjet-nimisessä tietokoneluokassa tuoksuu kangassienten keittämiseltä.

Mitä vielä? Päivän Pasternak:

Murheellisinta oli se, että kekkerit muodostivat poikkeuksen ajan yleisestä elämäntavasta. Ei voinut otaksua, että vastapäisissä taloissa olisi näinä tunteina juotu ja syöty samalla tavoin kuin täällä. Ikkunoiden takana oli mykkä, pimeä, nälkäinen Moskova myymälät tyhjinä, ja sellaiset herkut kuin riistalintu ja votka oli miltei unohdettu.

Nyt siis näytti, että ainoastaan elämä, joka on samanlaista kuin ympäristössä ja hukkuu siihen jäljettömästi, onkin todellista elämää, että eristynyt, poikkeuksellinen onni ei ole lainkaan onnea, että sorsa ja sprii, jotka olivat ehkä ainoalla pöydällä koko kaupungissa, eivät nekään olleet lainkaan sorsa eikä sprii. Se katkeroitti kaikkein eniten.

Boris Pasternak: Tohtori Živago, s. 170.
suom. Juhani Konkka. Tammi, Helsinki 1985

Yhtäällä - toisaalla

(MENKÄÄ KATSOMAAN!) YHTÄÄLLÄ - TOISAALLA Keski-Suomen museossa 14.1.-19.2.2006 Yhtäällä - toisaalla on sisarusten, taidemaalari Marjatta Holman (s. 1976) ja valokuva-taiteilija Maija Holman (s. 1971) ensimmäinen yhteisnäyttely. Marjatta Holma tutkii abstrakteissa maalauksissaan ja piirustuksissaan kuvan mahdollisuuksia jäljittää olemista. Hänen teoksissaan olennaista ovat itse maalaamisen tapahtuma ja maaliaine; öljyväri, tempera, muste ja kahvi, sekä sarjan muodostavien teosten välillä tapahtuvat hienovaraiset muutokset. Maija Holman teossarjan "Viivytyksiä" kuvat ovat vuosilta 1986-2005. Vanhin kuva on otettu Jyväskylän nykyisen Rantaväylän paikalla olleelta puiselta laiturilta kohti Mattilanniemeä, joka oli tuolloin rakennustyömaana. Muita kuvia ovat muun muassa kuva opiskelutoverista purkutuomion saaneen talon pihalla Savonlinnassa, nuoret vaalimainostajat liehuvine lippuineen Budapestissa maaliskuussa 1990, Berliinin muurin jäännökset saman vuoden kesällä sekä Potsdamer Platzin nostokurkimeri vuonna 1999. Sarjan nimi tulee kuvasta, joka on otettu bussin ikkunasta Englannissa. Siinä on kyltti, josta vaivoin pystyy lukemaan tekstin: "Mittava tietyö Peterleessä - odotettavissa viivytyksiä". Maailman rakenteiden muuttumista dokumentoivien kuvien vastapainona on sarja pieniä värikuvia, jotka kertovat hiljaisista, pysähtyneistä stilleben-tunnelmista eri puolilla maailmaa. Ulkonaisesti näiden kahden tekijän teokset ovat keskenään hyvin erilaisia. Toinen suuntaa katseensa ympäröivän maailman aiheisiin ja hetkiin, toinen etsii kertomisen tavan itse materiasta, joka puhuu suttuisuudellaan omaa luovuttamatonta kieltään. Tässä ovat vuoropuhelun lähtökohdat; työt ovat yhtäällä hyvin kaukana toisistaan ja toisaalla tekemisen vaikuttimet lähestyvät samaa päämäärää. Kuvan tekeminen on yritystä aina hiukan enempään kuin mitä maailmaan mahtuu. Kuvassa itsessään on jo kaikki, mitä siitä voidaan sanoa, ja yhtä aikaa se on kurotusta kuvantakaiseen, ajatukselliseen tai ajattelunkin taakse ulottuvaan, perustavanlaatuiseen maailmassa olemisen todellisuuteen. Näyttelyn nimeä on inspiroinut taideteoreetikkojen ja filosofien hupaisa tapa paikantaa käsittelemänsä vastakkainasettelut määreillä "yhtäällä" ja "toisaalla". Kyse on puheissa aina käsitteellisistä rakennelmista, mutta tämä suomen kielen sanonta paikantuu fyysiseen maailmaan, sen suuntiin ja sijainteihin. Mikä on yhtäällä, ei voi olla toisaalla. Vai voiko sittenkin?

Taidetankkaus

Vauhti hidastuu, ja kun antaa itselleen luvan hengähtää hetken niin se on vaarassa pysähtyä kokonaan. Tai ainakin siltä tuntuu, mutta ehkä se on vain sitä että tahti on inhimillinen. Nyt olen tehnyt kutsukorttia Barcelonan näyttelyyn, pitäisi vaan saada espanjaksi oikean muotoinen lause siihen.

Huomisesta alkaen uurastan taas Säynätsalolla, ensin on vuorossa viime keväästä asti kertyneiden mustavalkofilmien kehitys. Toivottavasti ne sisältävät kuvia Vodlajärveltä, Novgorodista, Pietarista, Jyväskylän ympäristön metsistä ja purosista. Sen jälkeen alkaa kapineiden puhdistus ja esikäsittely ja sitten armoton herkistely. Kiire tulee taas.

Kolun Marjan avajaisissa ehdin piipahtaa ihanaa ahvenkukkoa maistamassa. Kyllä se vaan niin on että ne Marjan betonijutut on ihhiksiä. Olen niihin aivan lääpälläni.

Taide-elämyksiä on saatu enämpikin! Nimittäin ehdin sentään käydä Roi Vaaran näyttelyssä ennenkuin se meni pois. Mies hallitsee koomisen ja traagisen salakavalan yhteiselon. Ihailen jyrkästi!

Tampereella kävin katsomassa Richard Deaconin veistoksia; mielikuvituksellisia vääntelehtijöitä. Valtavista vaaleanpunaisista donitseista tuli mieleen että kun Aku Ankassa kuvataan nykytaiteen näyttelyä, niin siellä on tällaisia töitä...tämänaikaisuuden ytimessä siis...

Tampereella on myös Muumimuseo, jossa aina tilapäisesti lakkautan periaatteen "5-vuotiaan ei tule pelata tietokonepelejä". Siellä on nimittäin mukavan yksinkertainen muumitalomultimedia, jonka ääressä Ilmo viettää pitkän tovin minun lukiessa originaaleja sarjakuvista. Niin sulokasta viivaa. Jotain täysin toista kuin mikään mitä minun pääkopassani voisi ikinä olla.

Kapan vihjeestä tajusin käydä katsomassa fotofinlandiafinalisteja, ja innostuin Anni Leppälän sarjasta. Juuri näin syntyy outo tuntemus asioiden liittymisestä toisiinsa ennenkuulumattomilla tavoilla. Unheimlichkeit, sanoisi saksalainen. "Lukija, syvenny tähän satuun niin tunnet olosi oudon levottomaksi", sanoisi Daniil Harms.